Päätin saada tämän tänään valmiiksi, koska seuraavan kerran ehtisin ehkä vasta loppuviikosta ja nyt kuvat ovat sitten sen mukaisia.. Mutta toivottavasti se ei karkoita suurimpaa osaa lukijoista pois :D Tämä tarina on kirjoitettu minä-muodossa ja se ei siis tarkoita, että kaikki tarinat olisivat. Muuttelen siis muotoa aina sen mukaan, miten se sopii mielestäni tarinaan.
Hei vain kaikille. Olen Rosie, Rosie Westclock. Masennuin pahasti vuosi sitten, kun vanhempani erosivat ja koulu meni päin mäntyä. Vanhempani eivät välittäneet, vaan pitivät minua säälittävänä, kun löysivät itsetuhoisia ajatuksia vilisevät päiväkirjani ja kun huomasivat, ettei minua enää voinutkaan esitellä tuttaville ihanana aurinkoisena unelmalapsena. Nyt kuitenkin voin jo paremmin, kiitos kaamean terapeuttini ja sinnikkäiden ystävieni, jotka vetivät minua päivä päivältä enemmän normaaliin elämään. Olin puoli vuotta tätini ja enoni luona maaseudulla lepäilemässä ja selvittelemässä päätäni ja nyt näen ystäväni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
"Hei rouva Dawsonn!" hihkaisin, kun näin parhaan ystäväni Betskun äidin istuskelemassa pihalla. Birgit käännähti katsomaan minua pelästyneenä ja nousi ylös pyyhkien hiekkaa housuistaan. "Rosie? Sinäkö se olet? Eipä olla nähty aikoihin. Mi-mitenkäs voit?" Birgit kysyi yllättyneenä. Hymyilin ja nostin peukkuni ylös, mikä sai Birgitin huokaisemaan helpotuksesta.
"Olen niin iloinen puolestasi, että voit taas paremmin. Ja hyvä juttu, että pääsit Betskun pyjamabileisiin, hän on varmasti onnesta ovaalina, kun näkee sinut pitkästä aikaa" Birgit sanoi ja hymyili vekkulisti. Juuri siksi pidin Birgitistä, hän on aina kiltti kaikille ja on kiinnostunut toisten asiosta hyvällä tavalla. Ei siis mitenkään nuuskijamaisesti.
Aloin huomaamattani kertoa Birgitille kuinka vointini alkoi parantua. Siitä kuinka aloin yllättäen nauttia auringonpaisteesta ja perhosten katselusta. Olisin voinut vuodattaa tuntemuksiani hänelle koko päivän, mutta Birgit keskeytti minut: "Mutta sinun on varmasti mentävä jo Betskun ja Dorin luokse, he odottavat jo sinua tuolla sivupihalla. Olin tästä lähdössä katsomaan äitiäni, mutta kun on niin kaunis sää ja pilveetön taivas, niin en vaan voinut lähteä kaupungin pölyyn."
Minua jännitti kavereideni tapaaminen, sillä en tiennyt kuinka he ottaisivat minut vastaan. Jos he olisivatkin kutsuneet minut vain siksi, että voisivat kertoa kyllästyneensä minuun ja jatkuvaan negatiivisuuteni. Betsku ja Dori odottivat minua sivupihalla, niinkuin Birgit sanoi. He molemmat näyttivät yllättyneille nähdessään minut, aivan kuin olisivat toivoneet minun jäävän kotiin.
"Rosie!" Betsku huudahti ja yllättynyt ilme oli pyyhkiytynyt pois hymyn kiivetessä kasvoille. Dorikin säteili kilpaa auringon kanssa. Ehkä siis olivatkin toivoneet minun saapuvan.
Tässä on paras ystäväni Betsku. Oikeasti hänen nimensä on Belle johtuen Birgitin raskausajan hillittömästä Kaunotar ja Hirviö -elokuvan fanittamisesta, mutta kun Betskua alettiin eskarissa kutsua Pelleksi, niin siitä lähtien hän on ollut Betsku. Me olemme kuin paita ja peppu, vaikka olemmekin niin erilaisia. Vaikka emme kuuntelekkaan samoja bändejä, niin silti kuolisin ilman Betskua.
Hän toinen hyvä ystäväni, Dori. Olimme kuudennelle asti bestiksiä, kunnes aloin kadehtimaan liikaa hänen kaunista ihoaan ja kasvojaan ja kun huomasimme, että olimme tehneet äänettömän sopimuksen siitä, että minä Betsku olimme bestikset ja samoin Dori ja Melly. Onneksi emme sentään ole kokonaan eronneet toisistamme.
Ai kuka Melly? Aivan, Melly kolmas hyvä ystäväni. Ehkä vähän pöhkö ja myöhästelevä, mutta silti tärkeä minulle. Myöhästelystä puheenollen.. Melly on taas myöhässä..
"Aivan ihanaa nähdä teitä taas! Pelkäsin, että olette jo hylänneet miut." sanoin ilonkyyneleet silmissä halatessani Betskua. Hän vain nauroi ja itki samaan aikaan, eikä saanut sanaa suustaan.
Kun tuoreimpien kuulumisten vaihto ja oloni parantuminen oli puitu, Betsku siirtyi sytyttämään nuotiota. Dori asettautui pehmeälle nurmelle istumaan ja katseli taivasta. Hänessä ja Birgitissä oli jotain samaa. "Mahdummeko me neljä muka tähän samaan telttaan?" kysyin epäluuloisesti ja mulkoilin tomerasti tönöttävää telttaa. Betsku kääntyi katsomaan minua virnistellen: "En tiedä, ehkä joudun nukkumaan päälläsi"
Kun minäkin olin istahtanut nuotion viereen, alkoi nurkan takaa kuulua puuskutusta. "Ääh, puuh, sori, mä oon taas myöhässä" Melly puuskutti ja jatkoi: "Max karkasi taas, mä en oikeesti tajua miten se pääsi ulos, mä laitoin oven kiinni" Dori katsoi Mellyä kummissaan kulmiensa alta ja hymähti. Max on Mellyn kolmivuotias pikkuveli ja olemme jo monesti saaneet ihmetellä hänen ihmeellisiä temppujaan. "Moi" sanoi virnistäen, sillä Melly ei ollut vielä huomannut minua. "Täh? Rosie?! Taas maisemissa vai?" Melly vaihtoi aihetta ja pommitti samat kysymykset kuin Betsku Dori aikaisemmin.
Pimeä tuli pian muistellessa milloin viimeksi näimme ja mitä siinä välissä on ehtinyt tapahtua. Harrastin aikaisemmin pesäpalloa ja Dori huvitti meitä kysymällä, että en kai vain ole aloittanut sitä uudestaan masennuksissani. Pudistin päätäni kieltävästi, vaikka oikeasti olinkin suunnitellut aloittamista vielä pari päivää sitten. Ilmeisesti suunnitelma täytyi kuitenkin hylätä.
"Uskotteko te kummituksiin?" Melly kysyi, kun kuu oli löytänyt paikkansa taivaalta ja yön viileä tuuli hulmuili hiuksissa. Kaikki katsoivat Mellyä ihmeissään tämän kysymyksestä, mutta kukaan ei kieltänyt tai myöntänyt. Aloin kertomaan pahimpia kummitustarinoita, joita tiesin, mikä sai Dorin kauhun valtaan.
"Senkin sika! Nyt nään seuraavat kolme vuotta painajaisia!" Dori kiljui ja hakkasi minua tyynyllään. Tyynysota parhaiden ystävien kanssa olikin se, mitä olin kaivannut. Vihdoin pääsin hulluttelemaan kuin pikkulapsi, mitä en ollut tehnyt vuoteen. Tajusin miten paljon ystäväni oikeasti minulle merkitsevätkään.
Annoimme tyynysodan jatkua useamman tunnin, kunnes Dori ja Melly väsähtivät ja kompivät telttaan. Jäimme Betskun kanssa kahden ulos ja tunsin itseni yhtä äkkiä vaivaantuneeksi. Aivan kuin en tuntisikaan enää läheisintä ystävääni. Betsku puhahti ja sytytti sammuneen nuotion uudestaan.
Istuimme nuotion ääressä vaikka kuinka kauan sanomatta mitään. Tuntui vain hyvälle olla hiljaa ja tietää, että toinen oikeasti välittää itsestä.
Nousin ylös ja sanoin: "Mutta mun täytyy varmaan lähteä.. Kun me kaikki ei kuitenkaan mahduta tohon telttaan.. Mä tulen tänne aamulla heti kun pääsen sängystä ylös" Betsku halasi minua ja kertoi kuinka tärkeä mäkin olen sille. En olisi halunnut päästä hänestä irti, mutta pakko oli. "Moikka ja öitä" Betsku sanoi ja vilkutti mulle, kun käännyin kulman taakse.
Vanha nainen ajoi vanhalla oranssilla autolla myöhään yöllä hiljaisella sivutiellä, jolla liikkuu ihmisiä ehkä kerran vuodessa. Yhtä äkkiä tielle ilmestyy tyttö, joka ei huomaa autoa, jossa on unohtunut valot pois päältä. Auto tönäisee tytön kumoon jarrutuksesta huolimatta.
Nainen ei uskalla nousta autosta, koska tietää mikä tiellä odottaa. Tytön rinta kohoilee satunnaisesti, ja tiellä on verta. Asfaltti tuntuu kylmältä tytön ihoa vasten.
Pian kaikki sumenee tytön päässä. Nainen nousee autosta ja kirkuu nähdessään tytön, ei nuoren ihmisen kuuluisi kokea tälläistä. Tyttö ei kuule enää mitään, ei edes naisen ääntä. Kaikkialla on mustaa.
